Pidän opiskelusta. Pidän siitä, että ihmiset haluavat kehittää itseään. Tämä voi tapahtua joko opiskelemalla itse tai ohjaamalla työpaikallaan opiskelijaa.
Haluan, että myös työpaikkani ja työntekijänä ovat opiskelumyönteisiä. Odotan työntekijöiltä tukea toisilleen arjessa silloin kun joku on koulussa päivän tai kaksi kuukaudessa. Itsensä kehittämisestä ei pidä rangaista henkisesti eikä mielellään taloudellisestikaan. Päinvastoin pitäisi pyrkiä ajatusmalliin, jossa valmistunut työntekijä nähdään firman etuna tulevaisuuteen, joka tunnistetaan ja palkitaan. Haluan, että valmistumista pidetään yhteisen juhlan aiheena kun muassamme on entistä ehompi, uusin ideoin kyllästetty yksilö, jonka panoksesta kaikki hyötyvät. Koulupäivät vajaamiehityksellä tai muuttuneella rutiinilla ovat väliaikaisia, mutta positiivinen asenne kouluttautumiseen ja ”hyvän pössiksen” leviäminen muuhun työyhteisöön priceless.
”Voi jo osata, mutta aina voi osata vähän enemmän, soveltaa vähän paremmin tai tietää vähän syvemmin.”
Opiskelu on sitä, ettei pidä itsestäänselvänä sitä, että osaa. Opiskelu on oppimaan oppimista. Opiskelu on sitä, että kyseenalaistaa oman osaamisensa ja haluaa oppia lisää. Haastaa omat käytännön tapansa ja oppii löytämään niiden teoreettisia perusteluita. Josta pääsemmekin aiheeseen: opiskelijoihin, joita usein niin monenlaisia löytyy. Minkälainen on hyvä opiskelija? Sellainen, joka sujuvasti kertoo omin sanoin lukemansa teorian? Ehkäpä, jos osaa myös soveltaa sitä ja oma selitys on oikeasti se, mitä teoriassa on pyritty selittämään. Entäpä sellainen, joka on käytännössä loistava, muttei kykene perustelemaan toimintaansa millään muulla kuin ”mutu”-tunteella tai omilla kokemuksillaan? Puretaanpa nämä osiin.
Vaikka tekstistäni paljastunee (jos ei vielä, niin kohta) se, kumpaa itse pidän enemmän arvossa, niin karrikoidaampa opiskelijat kahteen kastiin: Ensimmäisessä ryhmässä on niitä, jotka luottavat teoriaan. He lukevat sitä ja keskusteluissa viittaavat siihen. Parhaimmassa tapauksessa he jakavat huomioitaan teorian käytännön ilmenemisestä harjoittelujaksonsa aikana ja kyselevät kasvatushenkilökunnalta miksi toimitaan tietyllä tavalla ja miksi ei jollain muulla tavalla. Näiden henkilöiden ei tarvitse olla luokkansa parhaimmistoa, heidän ei tarvitse muistaa KAIKKEA lukemaansa teoriaa. Heidän ohjaamisensa on kasvatusyhteisölle kaksisuuntainen ja opettavainen tie, jossa omia toimintatapoja tulee ajatelleeksi uudelleen. Varsinkin silloin jos ne ovatkin jossain vaiheessa unohtuneet sanoittaa arjen keskellä.
”Heidän ei odoteta siteeraavan kesken askartelutuokion Piaget’ta.”
Opiskelijoita on myös toisenlaisia. Tai no monenlaisia eri variaatioin, mutta tässä postauksessa vain kaksi. Ja se toinen on asenteeltaan lähes ensimmäisen vastakohta: ”minulla on kokemusta (tai näkemystä), minä osaan jo”. Nämä henkilöt voivat olla suuntautuneet työskentelemään lasten kanssa monista eri lähtökohdista. Ehkä heillä itsellään ei ole lapsia tai eivät voi niitä saada. Ehkä heidän vanhempansa ovat olleet päiväkodissa töissä. Ehkä he vain pitävät lapsista ja he ovatkin tehneet lastenhoitajan hommia kavereille nuoruudessaan. Ehkä heillä on pienempiä sisaruksia. Oli syy kuitenkin mikä tahansa, johtajana mikään yllä mainituista ei takaa minulle osaavaa työntekijää oli kädessä todistus tai ei.
Kuvailemanii opiskelija on ensimmäistä haastavampi, sillä heidän muutos on suuremman vastarinnan takana. Jos päiväkodin tietty toimintamalli on ristiriidassa opiskelijan oman kokemuksen kanssa, ei kyseenalaistusta tehdä rakentavasti ja ”uuden oppiminen mielessä”, vaan haastamalla. Opiskelija perustelee toimintaansa omalla kokemuksellaan, mutta hän ei ota huomioon, että päiväkodin henkilökunnalla voi myös olla omat syynsä ja sitoumuksensa lapsen kanssa toimimiseen tietyllä tavalla, jota tietoa hällä taasen ei ole. Hän ei myöskään ota huomioon ammattitaitoa (joka ei muuten muodostu vain koulutuksesta, vaan jatkuvasta itsereflektiosta), lapsen kanssa vietettyä aikaa tai taustalta mahdollisesti löytyvää diagnoosia saati historiaa. Vaikka omasta osaamisestaan saa olla ylpeä, on hyvä pitää mielessä, että siihen on syynsä, miksi a) harjoittelujaksoja ylipäätään järjestetään ja b) elinikäinen oppiminen ei lopu koskaan ( c) ja mielestäni näin ajatteleva ei välttämättä saisi saada papereita ulos ollenkaan) ja d) ammattikasvattajan papereita ei voi tilata tuosta noin vain postimyynnistä.
Jos lapselle syli on vastaus, työntekijän on pystyttävä perustelemaan minulle, miksi näin on.
Ammattimaisessa kasvatuksessa (en tarkoituksella spesifioi ja erittele tässä hoitajia, opettajia tai apulaisia, vaa puhun kaikista ammattikasvattajina) on tietyt kriteerit ja taso, jonka on täytyttävä ihan kaikkien kasvattajien osalta. Yksi ei voi lähteä sooloilemaan ja esimerkiksi antamaan periksi kaikessa, jos yhteisenä linjana oli lapsiryhmän yhteiset säännöt ja kaksi kasvattajaa on jo kieltänyt jonkin asian tekemisen. Ei riitä, että jotakin asioita tehdään, mutta on kyettävä perustelemaan ”miksi” jotakin tehdään. Ei vain minulle, myös muille kasvattajille, lapsille itselleen ja vanhemmille. Sitten jos ongelmia tai kysymyksiä tulee, sinulla on niihin vastaus – eikä vain ”…koska se on kivaa.” Ovathan esimerkiksi metsäretket todella kivoja ja moni meistä voisi suoralta kädeltä sanoa, että ne ovat tärkeitä lapselle. Mutta se vielä asteen syvempi ”miksi” pitäisi kyetä selittämään ihan kenen tahansa kasvattajan. Oli se sitten lastenhoitaja, sosionomi tai lto – kaikkien on ymmärrettävä syyt ja seisottava niiden takana. Vain näin voidaan säilyttää
”Vaikkei ole vastuussa päätöksen tekemisestä, pitää ymmärtää miksi jokin päätös tai linjaus on tehty.”
Elinikäinen oppiminen on omien vahvuuksien ja jo olemassa olevan taidon tunnustamista, mutta myös nöyryyttä kysyä, vahvuutta kyseenalaistaa ja rohkeutta sanoa, ettei osaakaan ja uteliaisuutta oppia uutta. Kun on itse aktiivinen ja rakentaa hyvän pohjan elinikäiselle oppimiselle ja kykenee elämään elämäänsä niin, että aina voi oppia jotain lisää, pääsee jo pitkälle. Ja saavuttaa paljon ihan jokaisessa harjoittelussaan, johon menee.
Naapurin sihteeri 