Tämän päivän Helsingin Sanomissa (30.3.2014) oli artikkeli nuorten työttömyydestä. Siinä 23-vuotias Noora kertoo kuinka hänellä on vielä opiskeluihin kuuluva harjoittelu tekemättä. Artikkelin kommentti herätti muutamia ajatuksia, vaikkakin vähän sivuraiteilta alkuperäiseen nähden.
Sosiaalialan harjoitteluissa tämä on aivan arkipäivää enkä oikein ymmärrä onko kyseessä vahvasti ”palkollinen” ala, jossa tulevat työntekijät eivät edes harkitse mahdollisuutta olla harjoittelemassa työntekoa ilman palkkaa vai onko ehkä todellisuus sittenkin jotain, jota artikkelimme Noora ei vielä nuorella iällään ymmärrä. Monella alalla työnteko ilman palkkaa, työehtojen noudattamatta jättäminen tai niistä joustaminen työnantajan hyväksi tai puuttuvat luontaisedut saavat monet palkolliset hakemaan muualle. On helppo hakea kun tietää, että töitä riittää ja omalla alalla hommat voidaan hoitaa myös hyvin. Huono johtaminen johtaa nopeasti firman tuloksen vähenemiseen ja työntekijöiden äänestämiseen jaloillaan. Motivaatiota porkkanoille alkaakin löytyä! Tyytyväinen työntekijä tekee myös johtajia tyydyttävää tulosta.
Sosiaaliala, ja usein myös opetus-/kasvatusala, sen sijaan ovat edelleen ”kutsumuksella ruoka pöytään” -periaatetta noudattava ala. Eivätkä sitä pidä yllä vain työnantajat, vaan myös työntekijät kun suostuvat moiseen. Kahvipöydissä maristaan kuinka asiat voisivat olla paremmin, mutta silti kukaan ei laita kapuloita vahvasti rattaisiin (lakko?) ja nouse barrikadeille vaatimaan ”vähän” isompaa palkankorotusta kuin 20€ parissa vuodessa, josta verottaja vie suurimman osan. Tai merkittäviä luontaisetuja, ettei tarvitse pelkällä kiitoksella tietää tekevänsä jotain oikein. Elinkustannuksetkin nousevat nopeammin, joten kiitos tyhjästä! Kylläpä nyt tuntuukin, että sosiaali- ja kasvatusalaa arvostetaan. Alojen työvoimapulan oikein kuulee poistuvan kohisten.
Onko vika siis meissä sosiaalialan työntekijöissä, jotka suostumme jo opiskelujen aikana harjoittelemaan ilman palkkaa ja nöyrinä otamme vastaan sen paikan minkä saamme? Tämä siitäkin huolimatta, että sosiaalialalla harjoittelevatkin käsiparit ovat yleensä tervetulleita arjen tiimellykseen. Jos me vaatisimme jo alussa, oppilaitoksiemme tuella tietenkin, että meillekin kuuluu maksaa edes jotakin, muuttuisiko tilanne vai vähentyisivätkö paikat alkuunsa? Sanotaan, ettei sosiaalialalla raha juuri liiku, tai jos liikkuu niin lähinnä kädestä suuhun -periaatteella, jossa mitään ylimääräistä ei jää käteen. Bonuksia ei tehtyjen tulosten mukaan lasketa, koska noh, tuloksia on hiukan hankala osoittaa toteen. Vai miltä kuulostaisi lastentarhanopettajalle osoitettu kädenpuristus siitä, että lapsi pärjää ensimmäiset vuodet koulussa hyvin tai yläasteen opettajalle pieni rahabonus siitä, että loi yhteyden syrjäytymisvaarassa olevaan nuoreen, sai tämän kiinnostumaan elämästä ja yksi kouluampuminen jäi tapahtumatta?
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon sosiaali- ja kasvatusalan taso laskisi, jos työntekijät alkaisivat tehdä vain työtään? Opiskeltaisiin ilman opetusta helpottavia tussitauluja, joita koululla ei ollut varaa tai halua ostaa,mutta jotka opettaja on ostanut omilla rahoillaan? Hiljaiset sekä äänekkäät pääsevät ääneen kätevästi ja samanarvoisesti. Päiväkodissa pienet asiat vievät hurjasti aikaa ja päädyttäisiin tekemään turhaa työtä kun sitä sinitarraa on kierrätetty monia vuosia eikä se oikein enää meinaa pitää. Työntekijä päätyy laittamaan kuvat seinälle uudestaan ja uudestaan. Joka päivä. Pieni asia, ehkäpä, mutta kun niitä pieniä asioita alkaa kertyä monia, ne alkavat rasittaa työntekijää. Sitä pohtii miksi pienistäkin asioista pitää taistella. Periaatteessa työnantajan kuuluisi hoitaa ne, mutta missä raha liikkuu, siellä on myös turhaa byrokratiaa, jolloin helpompi on vain kärsiä parin euron tappio ja ostaa sinitarra omilla rahoillaan. Huokaus.
Käännetään asia vielä loppuajatukseksi toisinpäin: JOS nämä pienet asiat hoidettaisiin ja välittäminen ei-niin-selkeästi-rahallisesta työnlaadusta olisi arkipäivää, kuinka paljon sosiaali- ja kasvatusalan laatu nousisi? Voisiko Suomi vihdoin sanoa olevansa koulutuksen huippuosaaja kun se myös osaisi pitää kiinni ja tukea niitä välittäviä, kiinnostuneita ja osaavia työntekijöitä, jotka loppupeleissä pitävät koko koneiston maailmankartalla?
Naapurin sihteeri 